Rakastatko itseäsi?

03/05/2020

Puhun vähän liian vähän täällä siitä, että valokuvauksen lisäksi teen valmennusta. Opiskelin valmentajaksi Valmentamossa, Helsingissä ja valmistuin sieltä 2018. Ihmismieli ja tunteet ovat kiehtoneet minua aikojen alusta saakka vaikka lukioikäisenä vasta aloin ymmärtää mistä siinä on kyse, kun sain käytyä kaikki tarjolla olleet psykologian kurssit. Kuitenkaan psykologian opinnot eivät tuntuneet oikeilta ja vasta valokuvausta opiskellessani Kanadassa, törmäsin termiin, ja ammattiin, nimeltä life coach. Vaikka life coachaus on saanut paljon huonoa mainetta, on se uskomattoman arvokasta eikä eroa muunlaisesta esim yritys- tai urheiluvalmennuksesta oikeastaan mitenkään – kaikissa on lopulta kyse mielen hallinnasta ja muokkauksesta, jotta ihminen pystyy toimia optimaalisella tavalla päästäkseen tavoitteeseensa.

Valmennus auttaa ihmistä löytämään ratkaisuja oman elämänsä haasteisiin, voimaantumaan ja uskomaan omiin mahdollisuuksiinsa. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että terapia ja valmennus ovat eri asioita ja toisi. Parhaimmillaan ne kuitenkin toimivat hienosti yhdessä toisiaan tukien.

Minulle mieluisin, ja sydäntä lähinnä ollut, aihe on aina ollut ihmisten suhde itseen ja muihin. Nämä ovat teemoja, jotka ovat rakentaneet valokuvausyrityksenikin. Studio Metsä on erikoistunut kuvaamaan naisia, jotka eivät usko olevansa kuvauksellisia mutta se on myös laajempaa kuin se: Studio Metsä haluaa auttaa ihmisiä näkemään kuinka paljon heillä on annettavana maailmalle, ja itselleen.

Vähän yli vuosi sitten päätin järjestää sinkkukuvauksen, jotta voisin auttaa sinkkuja saamaan parempia kuvia deittailusovelluksiin ja sitä kautta myös suuremmat mahdollisuudet sopivan kumppanin löytämiselle. Päädyin lopulta keskustelemaan yhden kuvattavan kanssa pitkään ennen kuvauksia. Ja nyt muutama viikko sitten sain sähköpostia häneltä ja hän kirjoitti näin:

“Muistan hyvin vahvasti edelleen sen kuinka voimaannuttava kokemus oli se kuvausta ennen käyty keskustelu. Kuvausta unohtamatta. Itkin automatkan kotiin. Ilosta. En muista milloin aiemmin olisin pitänyt itseäni niin ok ihmisenä juuri sellaisena kuin olen. Vuosikausia on siitä tunteesta. Edelleen nousee kyyneleet silmiin kun mietin sitä kokemusta.”

Tähän kiteytyy se, mitä valmennuksessa parhaimmillaan tapahtuu. Valmennuksessa autetaan puhdistamaan niitä laseja, jotka ovat matkan varrella tuhriintuneet ja muuttaneet käsityksesi itsestäsi.

Sinun ei tarvitse olla erilainen riittääksesi. Sinä riität jo, juuri sellaisena kuin olet. On vain aika antaa itsellesi mahdollisuus nähdä itsesi kaikessa upeudessa mitä sinussa on. Terveellä tavalla itseen keskittyminen (omaan hyvinvointiin), terve itsekkyys ja itserakkaus, terve huomio. Näitä harjoitellaan ja niihin keskitytään.

Sinun ei tarvitse viettää koko loppuelämääsi tuntien olevasi jotenkin huonompi kuin muut. Sinä olet yhtä arvokas kuin kaikki muutkin.

Sinut erottaa muista vain omat ajatuksesi, omat epävarmuutesi ja oma ikävä suhde itseesi.

Mutta se ei ole totuus, se on vääristynyt uskomus. Jos emme rakasta itseämme, voimmeko silloin myöskään vastaanottaa muiden rakkautta? Pohdin mm. tätä asiaa allaolevalla videolla. Suosittelen katsomaan sen, se varmasti herättää ajatuksia. Muista lisätä kommentti videon tai tämän postauksen alle (voit myös laittaa sähköpostia) jos haluat jakaa ajatuksiasi – musta olisi ihana kuulla niistä!

Kiitos sulle, rakas lukija. Ja tervetuloa Studio Metsän maailmaan!

Halein,
Erika

P.S. Jos olet kiinnostunut valmennuksesta, jonka avulla voisit alkaa nähdä itsesi realistisemmassa (eli positiivisessa) valossa, niin kirjoita mulle klikkaamalla tästä.

Miksi en tarjoa meikkausta kuvauksissani

04/03/2020

Miksi en tarjoa meikkausta kuvausteni yhteydessä

Multa kysytään toisinaan, että voiko mun kautta ostaa meikkausta.
Vastaus on ollut, että ei.

Kyse ei ole siitä ettenkö arvostaisi meikkausta ja meikkitaiteilijoita vaan siitä minkälaisessa maailmassa mä haluaisin meidät nähdä. Mikään tässä maailmassa ei varsinaisesti ole ongelma ellemme me käytä sitä väärin ja siten tee siitä ongelmaa. Meikkaus itsessään on aivan upea asia ja se voi tuoda paljon iloa meidän elämäämme. Se maailma, minkä haluaisin nähdä on maailma, jossa me hyväksyttäisiin itsemme sellaisina kuin me olemme ja sitten löytäisimme erinäisiä tapoja, joilla sitä viestiä, korostaa ja ilmaista, kuten meikkaus.

MINKÄLAINEN ON NAINEN

Itse aloin miettiä itseäni naisena puolitoista vuotta sitten kun olin täyttämässä 35. Minkälainen nainen minä haluan olla? Miten ilmaisen sitä? Minkälainen nainen voin olla ja kuka sitä rajoittaa? Kaikkiin vastauksiinhan alku ja juuri on aina itsessä: kukaan muu ei rajoita sitä kuin minä itse.

(Toki tästä voidaan vetää yhteiskunnallisempi keskustelu, jonne sitä en halua viedä. Kaikista ulkopuolisista vaikutteista huolimatta voima ja valta on aina meillä itsellämme – vaikka ulkopuolelta tulisikin vastustusta, rakenteet eivät antaisi periksi ja tekisi asiasta vaikeamman toteuttaa. Sanotaan, että ellei ole osa ratkaisua, on osa ongelmaa.)

Eräänä iltana sitten turhauduin ja päätin, että haluan muuttaa turhautumisenergiani parempaan ja ryntäsin vessaan, laitoin voimamusiikkia taustalle ja aloin meikata hyvin vahvalla kädellä. En ole koskaan perehtynyt meikkaamiseen, joten en ole siinä kovinkaan hyvä mutta huomasin tuona iltana kuinka paljon nautin siitä. Ehkä siksi, että mulla on tapana jäädä pääni sisälle pohtimaan, analysoimaan, miettimään… ja kun tekee jotain konkreettista, pääsee sen pään sisältä pois – ja näin kaikki helpottuu.

Lopulta pukeuduin naiselliseen, vartalonmyötäiseen mekkoon ja otin itsestäni silloisessa rumassa (erään vieraan tituleeraamassa Twilight Zone-) vessassa voimakuvia. Tästä syntyi ajatus voimakuvauksesta, mikä on edelleen yksi tarjoamistani valokuvauspaketeista.

Näistä ja monista muista asioista, kuten Lady Gagasta ja hänen suhtautumisestaan itseensä sekä meikkaukseen, kerron lisää allaolevalla videolla.

Tsekkaa video ja kerro kommenteissa mitä olit mieltä!

Miksi valokuvaus on niin kallista? Osa 1.

12/04/2019

Miksi valokuvaus on niin kallista? Valokuvaaja Erika Lind Studio Metsästä vastaa sinulle

Valokuvaajan kuvat Instagramissa ja nettisivuilla ovat tehneet vaikutuksen ja alat innostua ajatuksesta, että sinustakin voisi saada vastaavanlaisia kuvia. Klikkaat innostuneena hinnastoon… ja mitä, naamasi venähtää, eihän sinulla ole varaa tuollaisiin hintoihin. Innostus lässähtää ja mietit “Miksi valokuvaus on niin kallista??”.

Hyvä kysymys ja aina niin ajankohtainen. Kirjoitan tästä muutaman blogipostin pituisen sarjan, joten hypätäänpä nyt alkuun siihen, että mikä ylipäänsä on kallista.

Oletko koskaan ollut tilanteessa, jossa jokin laukku, kengät tai vaate (tai mikä tahansa tuote/palvelu) on kutsunut sinua niin vahvasti nimeltä, että se on ollut pakko saada – hinnalla millä hyvänsä?

Ehkä se vaate teki olosi elegantiksi, ehkä seksikkääksi. Ehkä ne kengät auttoivat sinua tuntemaan olosi itsevarmaksi, naiselliseksi. Ehkä oston myötä tuntui kuin sinusta olisi kuoriutunut aivan uusi nainen – hello world, täältä tullaan ja lujaa! Ja yhtäkkiä tuo hinta, jonka irrallisena ajateltuna olisit kokenut liian korkeana budjetillesi, ei enää olekaan.

Me emme siis osta varsinaista tuotetta tai palvelua, me ostamme sen tunteen, lopputuloksen, muutoksen, minkä me sitä kautta saamme. Toisin sanoen: me koemme jonkin palvelun tai tuotteen kalliina silloin kun emme näe sen arvoa itsellemme.

Ja koska valokuvat ja kamerat ovat niin suuri (ja normaali) osa meidän elämäämme nykypäivänä, on meidän vaikea ymmärtää valokuvauksen, valokuvaajan ja valokuvan todellista arvoa. Nimittäin valokuvaus on niin paljon enemmän kuin vain napin painamista.

Valokuvaus on elämäntapa, se on taiteen muoto, se on tapa nähdä maailmaa ja ihmisiä. Valokuvauksella maalataan valolla ja muistutetaan ihmisiä maailmasta (ja heistä itsestä), jota he eivät välttämättä itse näe.

Valokuva parantaa, eheyttää, kannustaa ja rakentaa. Valokuva menee pintaa syvemmälle ja kertoo tarinaa, pysäyttää ajattelemaan ja herättää tunteita. Valokuvapotretti näyttää ihmiselle kaiken sen mielettömän upeuden mitä hän ei välttämättä itse itsessään näe – kokonaisuuden, joka sisältää valtavan määrän kauneutta, herkkyyttä, vahvuutta, älykkyyttä, valoa ja varjoa, kaikkea elettyä elämää ja kokemuksia. Kaikkea sitä, mikä tekee meistä meidät.

Kaikki tämä valokuvaajan taito on sekoitus opinnoista, kokemuksista, loputtomasta harjoittelusta ja kehityksestä sekä valokuvaajan omasta luonteesta, kokemuksista, tavasta nähdä, olla ja elää. Jokainen valokuvaaja on uniikki yksilö ja aivan kuten muissakin ihmissuhteissa, myös valokuvaajan valinnassa tulee luottaa omaan intuitioon – se ohjaa kyllä oikeaan.

Ammattivalokuvaajan sinusta luomat kuvat on luotu, niitä ei ole otettu. Kuva luodaan ja koko valokuvausprosessi on alusta loppuun sinua varten. Kuva ei ole hetken painalluksen lopputulos vaan se on pitkän prosessin yksi vaiheista.

Ammattivalokuvaaja ei siis vain napsi kuvia. Ammattivalokuvaaja näkee ja tallentaa, tarkoituksella, ajatuksella, tunteella ja syvyydellä. Samalla tavoin kuin kuka tahansa skalpellin omistava henkilö ei voisi tehdä kirurgista toimenpidettä, ei myöskään pelkkä kamera riitä tekemään ihmisestä valokuvaajaa.

Valokuvauksella luodaan sinun elämässäsi ja sinussa itsessäsi muutos, josta valokuvat tulevat aina sinua muistuttamaan. Valokuvat ovat voiman lähde, sisäisen minän reflektio. Ne tulevat olemaan vierelläsi loppuelämäsi eikä kukaan voi viedä niistä tulevaa voimaa.

Miten siis määrität arvon valokuville, jotka muistuttavat sinua sinun upeudestasi silloinkin kun sitä eniten epäilet? Valokuville, jotka sanovat sinulle, että sinä teit tämän mitä et koskaan uskonut pystyväsi tekemään? Valokuville, jotka tsemppaavat, toimivat sinun peilinäsi ja voiman lähteenäsi?

Ehkä alat nähdä, että valokuvat ovatkin tosiasiassa aarteita, kultakimpaleita.
Ne ovat arvokkaita muistuttajia ja tsemppareita.
Ne ovat sinun voimaasi.

Valokuvaus ei ole kallista.
Valokuvaus on arvokasta.

Näin minä sen näen ja siksi teen mitä teen.
Intohimoni on näyttää sinulle valokuvauksen keinoin sinun upeutesi.
Koska sitä sinä olet – upea – juuri sellaisena kuin olet.

Voimahalein,
Erika

P.S. Käy lukemassa lisää yritykseni ideologiasta klikkaamalla tästä.

Epäsymmetristen kasvojen huumori

10/04/2019

Sanotaan, että symmetriset kasvot ovat kaikista kasvoista viehättävimmät. Kautta tutkimusten ja kyselyjen, ihmiset ovat aina puoltaneet symmetrisiä kasvoja. Tosin meistä ehkä 90% voi varmasti sanoa, että Ryan Gosling on ihan jees epäsymmetrisistä kasvoistaan huolimatta ;)

Ja miksei olisi??

Harvemmin se epäsymmetrisyys viehättävyyden edelle tulee, ellei sitä lähde pilkkomaan palasiksi esim valokuvien avulla. Tosin siinä vaiheessa epäsymmetrisyys nostaa asian aivan eri levelille eikä huumori ole siitä kaukana. Ja eiks se niin mene, että huumori ylittää kaiken fyysisen viehättävyyden… ;P

Itse olen tiedostanut jo kauan, kauan, kauan, että epäsymmetriset kasvothan ne peilistä tuijottaa mutta en ole pahemmin tullut asiaa ajatelleeksi. Taannoisessa Instagram Livessä epäsymmetrisyys tuli puheenaiheeksi, joskin hyvin ohimennen mainitessani, että se hyvä puoli epäsymmetrisissä kasvoissa on, että vaihtelua saa valokuviin kääntämällä päätä eri suuntiin ;P

Päätin sitten demonstroida tämän.

Omia kuvia katsellessani tajusin, että hitsi mun kasvothan tekee sellaisen puolikuun tuossa keskellä! Muistan joskus vuosia sitten ollessani lääkärillä tosi tukkoisesta nenästäni, lääkärin sanoneen mulle, että mun nenä on vino. En ollut aiemmin huomannut. Ja nyt huomasin näitä kuvia katsellessani, että jos sitä nenän kaarta seuraa, niin se tekee sellaisen puolikuun mun kasvoille :D

Hahahaha! Joten kun kasvot leikkaa kahtia (siis Photoshopilla, ei oikeassa elämässä! En sentään niin julma ole), riippuu mistä kohtaa sen keskikohdan katsoo, katsooko otsasta, nenästä vai huulista, niin jokaisesta kohdasta tulee vähän erinäköinen tyyppi :D

Se puolikuu ikäänkuin vetää toisen puolen kasvoista vähän tiukemmalle, jättäen toisen puolen vähän kuin lässähtäen auki… mut without further ado, aletaan kattelee kuvia! Nämä allaolevat kuvat on leikattu otsan keskikohdan mukaan.

Nappaa popcornit… tämä on viihdyttävää.
Tai no, ne saattaa kyllä purskahtaa suustasi ulos, että ehkä suun on sittenkin parasta olla tyhjä.

EPÄSYMMETRISTEN KASVOJEN HUUMORI

Epäsymmetriset kasvot Studio Metsä Valokuvaaja Erika Lind

TÄSSÄ OLEN MINÄ

alla olevat kaksi on leikattu keskeltä otsaa/kulmakarvoja

VASEN PUOLI

OIKEA PUOLI

seuraavat kaksi on leikattu keskeltä nenää

VASEN PUOLI –

OIKEA PUOLI

ja nämä keskeltä huulia

VASEN PUOLI

OIKEA PUOLI

(No saitko päivän parhaat naurut???)

Sitä toivon ainakin!

Huomaistko muuten, että toinen puoli on vähän maskuliinisempi ja toinen feminiinisempi? Ainakin omasta mielestä. Tuo oikea puoli, mikä mun silmissä näyttää vähän feminiinisemmältä, on ollut aina se mun “parempi puoli” :P

Käy kyllä ihan mun luonteeseenkin tuo kaksijakoisuus, hahaha. Olen valtava kontrastien ja ääripäiden ystävä ja haluan aina kokea molemmat puolet. Valo ja varjo, voimakas ja pehmeä, äänekäs ja hiljainen, räväkkä ja vakava. Rakastan kaikkea ns. naisellista laittautumista ja toisaalta rakastan raksahommia rikkinäiset vaatteet päällä möksällä.

Mielellään kakku, jonka saan myös syödä. Mitä sitä tekee kakulla, jota pitää vaan katsoa! No ei mitään. Paitsi vuonna 2019 kun olen pitämässä sokeritonta vuotta. Mut voihan sitä tehdä sokerittomankin kakun. Banaania vaan vinopino sokerin sijaan niin AVOT! Sittenhän sitä kakkua vasta voikin syödä. Ehkä vähän liikaakin…

No niin, multa lähtee kohta lapasesta tämä juttu, joten päättelen tähän.

Käy tsekkaa mun Instagram-tili ja jaa sun oma epäsymmetrinen kasvokuva, tägää mut siihen niin pääsen kommentoimaan (mikäli sun profiili on julkinen)! Because, why not!

Ihanaa viikkoa ihana sinä. Tästä ei voi mennä kuin ylöspäin!

Halein,
Erika

Sometauon 4. ja 5. päivän ajatusleikkien tulos

08/03/2019

Jokainen lopettamme asia korvautuu jollain toisella. Studio Metsä Erika Lind

Neljäs ja viides päivä sometauosta hurahti intensiivisesti töiden parissa. Niin intensiivisesti, että blogipostien kirjoittaminenkin unohtui. Se, mitä niinä päivinä kuitenkin ehdin pohtia, oli tämä:

Kun poistamme elämästämme jotain, jokin muu tulee aina sen tilalle.

Esimerkki: jätin sokerin pois vuodelle 2019. Kuvittelin, myönnettäköön hyvin naiivisti, että sokerittomuuteen siirtyminen sujuisi yhtä vaivattomasti kuin viimeksikin: vuonna 2017 aloitin sokerittoman syyskuun, mikä jatkui sen helppouden ja hyvinvoivan fiiliksen vuoksi jouluun saakka. No… kuten mainitsin, oli naiivia ajatella, että samanlainen muutos vuoden pimeimpään aikaan olisi yhtä helppoa… (en suosittele kokeilemaan tätä kotona).

No, haasteista huolimatta olen pitäytynyt sokerittomuudessa mutta sokerin jättämän aukon on muutama muu asia korvannut: ensimmäisen kuukauden himosin pastaa ihan käsittämättömästi ja kävin jatkuvasti kaupassa ostamassa lisää. Ostin spagettia ja paistoin sitä voissa ja valkosipulissa… (terveellistä). Lopulta aloin myös syödä leipää, ihan vaan leipää, voilla… (jep, terveellistä).

Oliko siis parempi jättää sokeri pois kun sen tilalle tuli isot annokset viljaa?

Meidän tekojamme tai mielihalujammehan ei kuitenkaan lopulta ohjaa se asia tai tuote mitä himoitsemme vaan sen tuottama tunne = lopputulos mitä sillä tavoittelemme.

Jos syön yhden rivin Fazerin sinistä on se varmasti terveellisempää kuin valtava annos spagettia voissa paistettuna. Mutta enhän minä sitä Fazerin sinistä, tai voissa paistettua spagettia, niiden maun vuoksi syö (vaikka toki molemmat maistuvat kyllä hävyttömän hyvälle). Syön niitä muutamasta syystä: mässäilyllä etsin jonkinlaista lohtua, emotionaalisen tarpeen tyydytystä ja taas nautinnollisella, hitaalla Fazerin sinisen suklaan syömisellä tuotan itselleni puhdasta nautintoa (olettaen, että se pysyy kontrollissa enkä syö kokonaista suklaalevyä).

Mutta mistä tietää kummasta on kyse, nautinnosta vai harhautuksesta?

Paras tapa selvittää se lienee tunteessa mikä käyttäytymistä seuraa. Onko olo raukea ja hyvä, tyydytetty? Vai onko olo tyhjä, pohjaton? Jääkö nautiskelu kohtuuteen vai meneekö se mässäilyksi?

Näitä pohtimalla pääsee jo pitkälle.

Tiedän hyvin itse, että pastan ja leivän himoni on ollut, toki sokerin jättämän aukon täyttämistä, myös pimeyden tuoman lievän masennuksen peittoamisen yritystä.

Tätä voidaan helposti soveltaa myös someen. Some toimii monesti juurikin sinä yhteyden illuusiona johon viittasin viimeisimmässä blogipostauksessani. Se voi toimia myös harhautuksena muusta elämästä, johon ei ole tyytyväinen. Se voi olla ajan tappamista kun ei keksi muutakaan tekemistä.

Kaikkeen toimintaamme on syy. Ja kaikenlainen toiminnan lakkauttaminen täyttyy toisella. Ja se täyttyy väkisin jollakin, joten on parempi, että me olemme etukäteen päättäneet millä se täyttyy.

Jos haluat tehdä muutoksia somekäyttäytymisessäsi, voit aloittaa näillä askeleilla:

Huomioi mitä tunnetta sieltä haet, mille tarpeelle haet tyydytystä.
Kirjoita se tunne ylös ja kirjoita kaikki mahdolliset muut (sinulle rakentavammat) tavat, joilla voit saavuttaa saman tunteen.
Tunnista hetket, kun tuo tunne tai tarve syntyy ja vaihda reaktio (some/sokeri/mässäily/alkoholi/yms) toiseen, paljon rakentavaan ja sinua oikeasti tyydyttävään toimintaan.

Muista: mikään ei muutu ellemme ensin ymmärrä.

Voimahalein,
Erika

P.S. Tein viidennen vlogin, jonka julkaisin eilen. Puhun siinä unelmista (englanniksi).

Virtuaali vs aito – sometauon kolmannen päivän pohdintoja

04/03/2019

Sometauko, mistä oikea yhteys syntyy, pohdintoja kolmannelta päivältä

Odotin eilen bussia pysäkillä ja vieressäni seisoi kaksi noin 12-vuotiasta tyttöä, joista toinen puhua pälpätti toiselle, joka taas selasi Instagramia juurikaan ylös katsomatta, välillä kommentoiden Instassa vastaantullutta kuvaa. Tämä ei näyttänyt haittaavan hänen puheliasta ystäväänsä, lienekö normaalia nykynuorille: kukaan ei oikeastaan missään vaiheessa kunnolla kuule, tai kuuntele, heitä.

Olemme irtaantuneita siitä, mitä todellinen yhteys on, ettemme edes ymmärrä sen merkitystä kun se seisoo edessämme ja yrittää muodostaa yhteyttä. Ei, en puhu 3G/4G/5G-verkosta, vaan ihan ihkaoikeasta ihmisestä kasvojesi edessä. Olemme niin väsyneitä somen luomasta yhteyden illuusiosta, eli informaatiotulvasta, ettemme enää jaksa muodostaa aitoja yhteyksiä oikeiden ihmisten kanssa kasvotusten.

Sosiaalinen media, eli tämä yhteyden illuusio, on pisteen edellä. Katsotaan kumpi voittaa lopussa.

Pohdin eilen omaa käyttötarvettani

sosiaaliselle medialle, kun huomasin sanovani ystävälleni etten luultavasti pitäisi sometilejä ellen olisi yrittäjä. Nautin niin paljon tästä ns normaalista arjesta ilman somen tuomaa painolastia. Miksi meidän tulisi tietää ystäviemme kuulumiset etäisen sovelluksen kautta emmekä suoraan heiltä itseltään? Mitä tapahtui ajan varaamiselle toiselle ihmiselle?

Tiedän mitä tapahtui: some. Ei niinkään some itsessään vaan sen mahdollistama massainformaatio. Oikeassa elämässä meidän kapasiteettimme ihmisten tapaamiselle ja ystävyyksien luomisille ovat rajatut. Meillä on vain tietyn verran tunteja päivässä emmekä yksinkertaisesti kykene varaamaan yhdelle illalle useampia ystävätreffejä.

Somessa voimme kuitenkin pintapuolisesti jakaa päivämme tarinat nopeasti kymmenille, sadoille, jopa tuhansille ihmisille.

Mutta me emme silti tavoita todellista yhteyttä siellä. Tulevaisuudessa tekoäly tulee tekemään monia niistä asioista, joita ihminen tänäpäivänä tekee. Mutta tekoäly ei voi, tai en ainakaan halua uskoa sen voivan, korvata ihmisten välistä läsnäoloa, empatiaa, myötätuntoa ja todellista kuulemista; sitä, kun olet siinä toista ihmistä varten.

Ihmissuhteet kuihtuvat ilman aitoa yhteyttä.

Sosiaalinen media tarjoaa illuusion siitä muttei kuitenkaan todellisuutta. Me tarvitsemme läheisiä ihmisiä elämäämme, me tarvitsemme niitä tärkeitä, merkittäviä, meidät oikeasti tuntevia ihmisiä elämäämme. Kaipaamme kosketusta, lämpöä, ymmärrystä. Kaipaamme sitä, että joku ottaisi aikaa vain tullakseen katsomaan meitä.

Muistan erään lehtileikkeen, jonka löysin vanhempieni ostamasta vanhasta talosta ennen kuin se remontoitiin. Pienessä paperinpalassa luki jotakuinkin näin:

“Odotan, että joku soittaisi, tai tulisi käymään, vain kysyäkseen mitä minulle kuuluu.”

Kuinka harvinaista tämä tuleekaan olemaan tulevaisuudessa.

—

Sometauko for the win.

#IAMHAPPY

Halein (jep, virtuaalihalein… *huokaus*),
Erika

—

P.S. Olen luonut ystäväni + entisen asiakkaani Miia Toikan kanssa yhteisen kurssin, josta pääset lukemaan lisää klikkaamalla tästä. Kurssimme keskittyy läsnäoloon ja yhteyteen niin itseä kuin muitakin kohtaan, todellisen minän kohtaamiseen ja sen taltioitumiseen kameraan. Kurssi on käänteentekevä ja upea kokonaisuus, vaikka itse sen sanonkin *hikikarpalohymiö*

P.P.S. Kuvassa kanssani on eräs läheinen ystäväni, jonka kanssa yhteys on aina aito ja läsnäoleva.

Tunteiden kirjoa sometauon tokassa päivässä

03/03/2019

Sometauon toisen päivän aiheena on kontrolli ja tunteet

Instagram on ihana. Seuraan aivan ihania ihmisiä ja inspiroidun monesti siellä näkemistäni ja kuulemistani asioista.

Mutta, kuten viime tekstissä kirjoitin, kyse on volyymista. Yksi jäätelö on hyvää ja suussasulavaa, litra jäätelöä jo aivan liikaa ja jättää jälkeensä vain kipeän mahan.

Instagramissa (tai mikä tahansa se sinun somekanavasi onkaan) vietetyn ajan jälkeen kestää palautua takaisin omaan arkeen, omiin tekemisiin ja omiin ajatuksiin. Sillä Instagram, kuten mikä tahansa media, tarjoaa meille mahdollisuuden vertailulle.

Oletko koskaan huomannut miten niinä päivinä kun muutenkin on vähän allapäin tai on mokannut, kuinka juuri sinä päivänä tuntuu, että kaikki muut menestyy ja onnistuu? Ja sitten niinä päivinä, kun itsellä menee hyvin, tuntuu kaikki olevan tasapainossa?

Kuten moni muu asia meidän elämässä, tämäkin lähtee meistä itsestämme.

Itse ongelmahan ei tosi asiassa ole sosiaalinen media eikä mikään muukaan ulkopuolinen asia. Ongelma on meidän oma suhtautumisemme, käyttötapamme ja asenteemme näitä työkaluja kohtaan.

Seurasin yhdessä vaiheessa Instassa Pinterest-guru Melissa Griffiniä. Toisinaan hänen Instagram-tilinsä näytti hänen seuraavan tasan 0 ihmistä. Kun häneltä kysyttiin siitä, hän vastasi jotakuinkin näin:

Kun olen luovassa tilassa, lopetan kaikkien seuraamisen, jotten saa liikaa vaikutteita ulkopuolelta.

Radikaali, mutta ymmärrettävä, veto. Instagram on hänelle työkalu. That’s the thing. Ja sellaisena myös minun, yrittäjän, tulisi siihen suhtautua… mitä tarvitsenkaan yritykseni menestykselle ja luomilleni palveluille, se minun tulee tehdä.

Kukaan muu ei voi määrittää minun puolestani sitä mikä toimii, se on aina tehtävä itse. On radikaalia lopettaa kaikkien seuraaminen mutta toisaalta jos se toimii, miksi ei? Sometauko on samankaltainen radikaali veto – kaikki tai ei mitään.

Marie Forleo sanoo aina, että “selkeys on seuraamusta tekemisestä” (clarity comes from engagement — osaako joku suomentaa sen paremmin?). Tekemisen kautta tietää toimiiko joku vai ei. Monesti löytää itsensäkin hukkuneena mielen sopukoihin kun voisi vain testata käytännössä ja sitä kautta nähdä tulokset paljon nopeammin kuin mitä spekulointi pään sisällä voi koskaan tuoda.

Joten olkoon tämä toisen IG-taukopäivän tulos: kokeile omalla tavalla ja katso miten se toimii.

Muista myös: uudet tavat ottaa aikaa muodostua (22pvä on ihan minimi mutta 42-66 vielä parempi!). Jos olet kiinnostunut tietämään lisää tavan muodostumisesta, kannattaa lukea Charles Duheggin kirja The Power of Habit.

Inspiroivaa sunnuntaita!

Halein,
E

P.S. Olin eilen aivan upeassa Aineen ja Ajan Festivaali Vol1:ssä Kulttuuritalolla, Helsingissä. Yksi esiintyjistä on ystäväni läheinen lapsuudenystävä, jonka bändissä ystäväni mies soittaa. Pääsimme kutsuvieraina tapahtumaan ja olen niin iloinen, että menimme. Koko tapahtuma osui jonnekin todella syvälle. Musiikillisesti esitykset olivat uskomattoman laadukkaita, ihon kananlihalle vetäviä, koskettavia, niin koskettavia… kyynelet kihosi silmiin, olin valtavien tunteiden äärellä. Vielä tänäänkin videota tapahtumassa katsellessani kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Tapahtuma muistutti minua elämän kauneudesta. Kuinka upeaa onkaan, että ihmiset voivat luoda musiikkia, sitä kautta tuoda pintaan tunteita, koskettaa, inspiroida, saada ihmisiä tuntemaan yhteyttä toisiinsa… musiikki on yksi suurimmista lahjoista mitä meille ihmisille on annettu. Olen ylenpalttisen rakastunut musiikkiin eikä elämä ilman sitä olisi mistään kotoisin. Kiitos valtavasta inspiraatiosta Mikko Joensuu, Lauri Porra, Vantaan Viihdeorkesteri, Esko Valtaoja, Ringa Manner ja Vaskivuoren lukion tyttökuoro. WAU. Mikä kokemus.

Ensimmäinen päivä sometauosta takana. Mitkä fiilikset?

02/03/2019

Erika kirjoittaa sometauosta vaikka kuva onkin Kaliforniasta neljä vuotta sitten

Oon ryhtynyt tuumasta toimeen ja päättänyt kokeilla kuukausittaista viikon pituista sometaukoa.

Saatat muistaa, että viime kesänä pidin kuusi viikkoa pitkän sometauon. Sekin lähti liikkeelle yhdestä viikosta… nähtävästi tässä taukoilussa on jotain mikä todella puhuttelee mua ;)

Päätin aloittaa sometauon kokeilun sopivasti nyt maaliskuun ensimmäisestä päivästä ja lopettaa sen torstaina 7.3. joka torstai tapahtuvaan Instagram Liveen (pidän joka torstai Instassa klo 12 Lunch Break Dance Break liven, jossa voit tulla mun kanssa pitämään tanssitaukoa päivästä ja palata hommiin energisoituneena, tervetuloa mukaan!).

Olen pitkään pohtinut olenko introvertti vai ekstrovertti. Introvertin ja ekstrovertin itselleni tärkein ero on latautumistarve: introvertti kaipaa omaa tilaa ja aikaa latautuakseen kun taas ekstrovertti saa sitä sosiaalisuudesta, ryhmässä olemisesta. Ambivertti on taas jotain siltä väliltä.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että olen ehdottomasti ambivertti: toisinaan on ihana olla ihmisten seurassa ja toisinaan ihan yksin.

Mutta okei okei, miksi ihmeessä puhun tollaisesta kun piti puhua sometauosta!?

Jokaisen tauon aikana huomaan ilokseni yhden itselleni merkittävimmistä tauon tuomista puolista: rauhan. Tunnen aivan toisenlaista rauhaa kuin se mitä koskaan somen läsnäollessa olen voinut tuntea. Toki oon sitä mieltä, että on tärkeämpää löytää jokin oma keino hallita niitä tunteita somesta kuin elää täysin pimennossa siltä (varsinkaan näin yrittäjänä).

Mutta joka tapauksessa, tunnen rauhaa ja luulen, että se liittyy introverttipuoleeni. Vaikka en hengailekaan somessa päivät pitkät, on se jatkuvasti takaraivossani. Kun avaan Instagramin, ylleni hyökyy valtava aalto, informaatiotulva, joka vie minut mennessään. Tämä ihminen teki sitä, tuo tota ja kolmas taas on tätä mieltä. Upeita kuvia, erilaisia tarinoita, myyntiä, tukea, verkostoitumista.

“AAARGH // LIIKAA!,” sieluni huutaa ja kaipaa hiljaisuutta.

Toisin sanoen oon huomannut kuinka valtavan äänekäs tuo hiljainen sovellus voikaan olla. Mulla ei ole kapasiteettia käsitellä niin monen ihmisen tarinoita. Ajattele tätä oikeassa elämässä: se on kuin kävelisit kadulla ja jokainen vastaantulija alkaisi kertomaan sinulle päivästään, mitä ovat mieltä, mitä tekevät, missä menevät, keitä näkivät tänään… ja kun yksi on kertonut tarinansa ja jatkanut matkaansa, seuraava tulee ja kertoo omansa. Et ole ehtinyt minnekään kun tusina ihmistä on jo ehtinyt kertoa heille itsestään.

Se on aivan liikaa.

Ei kuitenkaan siksi etteikö ihmiset olisi mielenkiintoisia tai etteikö heistä välittäisi. Volyymi on yksinkertaisesti liian korkea.

Seuraan tällä hetkellä Instassa 485 tiliä.

Niistä ehkä noin 10% jakaa stooreja (jotka ovat lempiasiani Instassa). Päivittäin se tarkoittaa sitä, että kuuntelen vähintään 50 eri ihmisen, eri puolelta maailmaa ja eri näkökulmasta tulevan ihmisen tarinoita. Tuon kirjoitettuani ajattelin, “Wau mutta tuohan on ihan mahtavaa! Miten voikaan saavuttaa niin erilaisia ihmisiä omalta kotisohvalta.” Totta, se on mahtavaa ja juuri siksi sosiaalinen media on niin taianomainen.

Mutta ei joka päivä eikä niin montaa kerralla.

Ja tämä on se todellinen syy miksi pidän taukoa somesta (puhun somesta nyt huomattavasti liian laajasti sillä mulle some on tällä hetkellä IG & FB ja Facebookissa unohdan välillä käydä, joten enimmäkseen puhun nyt vain Instagramista ;P).

Vielä mulla ei ole vastausta tälle volyymiasialle mutta sitä pyrin tässä selvittämään. Mun pitää asettaa todella tiukat rajat Instagramin käytölleni, että ihan oikeasti käyn siellä vain kerran päivässä ja ainoastaan 30-60min. Täytyy tehdä säännöt sille mitä siellä sinä aikana teen. Täytyy tehdä selväksi itselle miksi ja mihin sitä oikeasti käyttää. Koska kuten kaikessa, jos me ei tehdä suunnitelmaa, me kyllä sovitaan nopeasti jonkun toisen suunnitelmiin.

Mutta! Tällaisia pohdintoja nyt ensimmäisen taukopäivän jälkeen. Sen lisäksi aamuni alkoi semi-traagisesti kun leikkasin tekemääni sokeritonta (ai niin, olen vuoden 2019 sokeri”lakossa”) laskiaispullaa ja siinä samassa peukalonpäätäni. Ajattelin kai, että sormesta pursuavasta verestä voisi saada vähän makua tuohon sokerittomaan pullaan. Tiedä häntä mutta kuvan otin kyllä turbaanin peittämästä peukalostani. Ehkä postaan sen ensi viikolla Instaan sinne palattuani ;)

Huomiseen, ystävä! Mitä fiiliksiä sulla on somesta? Mikä somekanava on sulle “pahin”? Laita kommenttia alle niin päästään yhdessä keskustelemaan!

Halein,
E

P.S. Puhdistaessani gmail-tiliäni tänään löysin ylläolevan kuvan yhden sähköpostin liitteestä. Se on vuodelta 2015 kun exän kanssa tehtiin road trip Los Angelesista Vancouveriin, meidän vanhaan kotikaupunkiin. Rakastan road trippejä enkä tiedä miksi mutta tykkään ihan hitsisti pysähtyä bensa-asemilla (ha ha) ja tämä onkin otettu yhdellä sellaisella. Kuvaamisen intoa havaittavissa tuossa typyssä!

Nytkö jo pitäisi palata sosiaaliseen mediaan?!

18/06/2018

Maanantai 18.6.2018 ja sometauon viikko on täynnä.

Nyt pitäisi palata Instagramiin ja Facebookiin.

Paitsi… en halua.

Olen nauttinut elämästäni tietotulvan vähennyttyä. Tuntuu, että aivoni ovat saaneet tilaa puhdistautua ja totutella uudenlaiseen (ihanaan) arkeen, jossa trafiikki on huomattavasti vähentynyt. Ja se tuntuu hyvältä.

Yksi suurimmista oivalluksista tämän lyhyen viikon aikana on ollut:

Sosiaalinen media toimii keskeyttävänä tekijänä jokaisen sitä käyttävän arjessa

Olet varmasti kuullut keskeytyksien vaikutuksesta keskittymiseen, siitä palautumiseen sekä työpanokseen. Tutkimusten mukaan kestää noin 25 minuuttia (!) palata takaisin työtehtävään keskeytyksen jälkeen.

Jos omistat iPhonen, voit ladata puhelimeesi sovelluksen nimeltä Moment, mikä tarkkailee puhelimen käyttöäsi. Se näyttää sinulle, kuinka monta kertaa olet nostanut puhelimen käteesi ja katsonut ruutua. Se näyttää, mitkä ovat eniten käyttämäsi sovellukset ja miten kauan niitä käytät.

Jos katsot sitä listaa ja mietit aiemmin mainitsemaani tutkimusta… jokaisen noiden hetkien jälkeen voimme arvioida, että sinulta kestää noin 25 minuuttia palata takaisin omaan elämääsi.

Miten suuri määrä päivästäsi yhtäkkiä uppoaakin (tahtomattasi) muiden elämän prosessointiin?

Satuin tänään näkemään TEDx-puheen Cal Newportilta, joka ei ole koskaan omistanut sometiliä. Hän mainitsi puheessaan tutkimuksista, joiden mukaan somen aiheuttamat keskeytykset voivat pysyvästi vaikuttaa ihmisen kykyyn keskittyä.

Itselläni olen huomannut olevan keskittymisvaikeuksia enkä halua pahentaa niitä, vaan päinvastoin kehittää keskittymiskykyäni.

Olen nimittäin jo pitkään kaivannut elämää, ihan oikeaa, käsinkosketeltavaa elämää. Elämää, joka virtaa, joka on jatkuvaa, orgaanista, tunteikasta.

Ja yllätyin siitä, kuinka sosiaalisen median poissaolo omasta arjesta onkin vaikuttanut ns. oikean elämän kokemiseen.

Tämän lisäksi puhuin aiemmissa sometaukopostauksissani kuinka ymmärsin, että ollessani somessa elin muiden elämää ja ilman somea pääsin vihdoin täysin keskittymään omaan elämääni. Tätäkin tukevat tutkimukset, joista Newport mainitsee puheessaan. Tutkimusten mukaan ihmisjoukossa, missä somen käyttö on lisääntynyt, on myös lisääntynyt ahdistuneisuuteen liittyvät eri oireyhtymät.

Sosiaalinen media ei ole siis vain viihdettä. Sillä on todellisia ja vakavia henkiseen, psyykkiseen ja emotionaaliseen hyvinvointiin vaikuttavia seurauksia.

Joten, olen päättänyt jatkaa taukoani. Käyn tänään tekemässä ilmoituksen Facebookiin ja Instagramiin pidennetystä tauostani ja toivon, että useampi ihminen lähtisi kokeilemaan samaa.

Elämä ei löydy sovellusten kautta, jotka on suunniteltu aiheuttamaan riippuvuutta.

Elämä löytyy, kun katseen nostaa sieltä pois ja ottaa kontaktia omaan ympäristöönsä.

Joten toivonkin sinulle iloista, aitojen ihmiskontaktien täyteistä juhannusviikkoa!

Lämpimin halein,
Erika

—

Lähteet:
Moment-sovellus
TEDx puhe Cal Newport: Quit Social Media

Sometauon viides päivä

15/06/2018

Somevapaa arki Studio Metsän kokeilujakso

Istun keittiössäni aamiaispöydän äärellä hörppien ihanan kuumaa mustikkaista vihreää teetä.

On sometaukoni viides päivä ja mieleni on villi ja vapaa – vapaa siitä tietotulvaähkystä, mikä yleensä seuraa somessa viettämääni aikaa.

Olen yksinkertaistanut arkeani.

Minimoinut.

Konmarittanut, kuten jotkut ystäväni sanoisivat. Konmarittanut omaa mieltäni.

Toki meidän mielemme pyrkii aina täyttämään minkä tahansa vapaan tilan muilla ajatuksilla: meidän mielissämme kulkee kuitenkin päivittäin noin 60 000 ajatusta.

Vuosisata sitten tavallinen ihminen sai koko elinaikanaan yhtä paljon tietoa maailman tapahtumista kuin mitä me saamme nykyään päivässä. Tähän kun lisäämme sosiaalisen median tuoman oman uutisvirran, on meidän päivittäinen informaatiotulva todella ylivoimaista ja meihin vahvasti vaikuttavaa.

Ei ihmekään jos mielemme ja kroppamme tilttaa.

Mitä meidän kehotetaan tekevän jos jokin laitteistamme tilttaa?

Aivan: käynnistää se uudelleen.

Sometauko on minun kokeiluni uudelleen käynnistämiseen ja resetoimiseen; mieleni, energiani, voimavarani ja toimintatapani puhdistamiseen.

Kyseenalaistaminen tekee hyvää. Jos koskaan ei kyseenalaista omaa toimintaa, ei voi myöskään vahvistua tai muuttua siinä.

Miten sinä voit käynnistää itsesi uudelleen? Minkälaista resetointia sinun mielesi kaipaa? Kommentoi alla tai lähetä minulle sähköpostia klikkaamalla tästä.

Rentouttavaa viikonloppua sinulle, ihana lukija!

Palataan astialle myöhemmin,
Lämpimin voimahalein,
Erika

Sometauon kolmas päivä

13/06/2018

Tänään on sometaukoni kolmas päivä.

Enkä voisi olla onnellisempi.

Kirjoitin juuri sähköpostia ystävälleni hänen vastaukseensa sometaukoilmoitukseen uutiskirjeessäni, kuinka koen päässeeni takaisin oman itseni juurille.

Tunnen olevani enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Luovuuteni kukkii ja olen saanut näiden muutamien päivien aikana enemmän aikaan kuin moneen kuukauteen.

Ideoita tulvii mieleeni jatkuvasti.

Tunnen vapautta, iloa ja tämän hetken merkityksellisyyttä.

Olin eilen Helsinki-päivän konsertissa ja kuuntelin kuinka Sunrise Avenuen Samu Haber lauloi

“Please don’t ever change, you magic little thing, you are beautiful the way you are, you are you because you have your scars”.

Nostin katseeni ylös siniseen kesätaivaaseen, jossa leijaili muutama hassu pilvi. Aurinko oli painumassa kohti horisonttia, linnut lentelivät ja Samun koskettava ääni soi korvissani.

Ilo ja kiitollisuus täytti sydämeni.

Otin kuvan pilvistä ja hymyilin. Tunsin olevani oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan.

Elämä on seurauksia täynnä. Jokainen ketju muuttuu, kun yhden linkin poistaa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Somevapaa elämä on vapauttanut mentaalista kapasiteettiä olla tässä todellisuudessa missä olen. Ja arvaatko mitä? Tämä todellisuus onkin aika hitsin ihana!

Elän Suomen upeassa pääkaupungissa ja näen ikkunoistani puita ja vehreyttä, linnut laulavat ja aurinko tanssii lattioilla ja seinillä.

Kaikki tämä on tietenkin olemassa ja todellisuutta vaikka kuinka olisin somessa, mutta jokainen visiitti Instagramiin irroittaa minut tästä todellisuudesta ja ottaa aikaa palautua.

Kun me täytämme päämme muiden todellisuuksilla, ajatuksilla, tunteilla, kokemuksilla… kuinka meille voi jäädä aikaa omille?

Alkoholi on viisaiden juoma, sanotaan. Samaa voisi sanoa somesta. Sitä pitää osata käyttää oikein tai se vie sinut mennessään.

Minun ensiaskeleeni ilman somea ovat olleet kevyet. Toivon, että tulevaisuudessa opin käyttämään somea omaksi hyödykseni, omien arvojeni ja tarpeideni mukaisesti.

Mutta tällä hetkellä elämä ilman somea tuntuu sen verran kevyeltä ettei paluu houkuttele missään määrin.

Oletko sinä koskaan pysähtynyt miettimään miksi olet somessa? (Toivon ettei vastauksesi ole “koska kaikki muutkin ovat”…)

—

Nyt minä lähden ulos aurinkoon kävelylle ja ystävää tapaamaan. Aamu onkin tullut jo paiskittua töitä – miten paljon sitä saakaan aikaan kun ei ole somessa!

Kaiken lisäksi koko päivä vielä edessä. Kiitos someton arki.

Seuraavaan kertaan ihana sinä,
Lämpimin voimahalein,
Erika

P.S. Jos pidit tästä postauksesta, voit liittyä uutiskirjelistalleni sivun alalaidassa olevan “Kirjekaveriksi?”-palkin kautta. Saat joka tiistai minulta kirjeen ja lupaan ettei se ole spämmiä :)

Tapojeniko orja?

22/01/2018

Oletko koskaan tavannut ihmistä, joka on aina iloinen, hymyilevä, nauravainen ja yksinkertaisesti vain täynnä elämäniloa? Ihmistä, joka on aktiivinen ja aina tekemässä upeita juttuja?

Minä olen tavannut monia sellaisia ihmisiä ja olen aina kadehtinut heitä. Lähinnä siksi, että olen itse aina ollut tunteellinen ja herkkä, mikä on johtanut liian usein siihen, että kannan harteillani maailman taakkoja.

Olen aina ajatellut niin, että sellaiset ihmiset syntyivät sellaisiksi – iloisiksi ja meneviksi, jopa positiivisella tavalla huolettomiksi. En oikeastaan koskaan kyseenalaistanut tätä ajatusta, saati sitten ajatellut, että heidät olisi jollain tavalla, joko vanhempien tai heidän itsensä toimesta, ns ohjelmoitu sellaisiksi. Ehkä heille oli muodostettu tapoja, jotka tukivat onnellisuutta ja hyvää fiilistä.

Ehkä ei olekaan olemassa niin-sanottua onnellista ihmistä. Ehkä me olemmekin kaikki tapojemme ja tekojemme tuotoksia; sekä niiden ihmisten, joiden kanssa päätämme itsemme ympäröidä; niiden asioiden, joille päätämme aikaa päivästämme antaa; niiden elokuvien, joita katsomme tai musiikin, jota kuuntelemme; tai jo niiden olemassaolevien tapojen tuotoksia.

Ne tavat voivat olla pieniä ja jopa merkityksettömiltä vaikuttavia kuten kuinka nousemme aamulla sängystä.

Onko rutiinina torkuttaa herätyskello ja viivytellä viimeiseen saakka nousemista? Vai nousemmeko samantien ylös innokkaina aloittamaan päivän? Vaivummeko aamumasennukseen? Alammeko urheilla? Luemmeko kirjaa? Jumitammeko somessa? Tarkistammeko sähköpostit? Luemmeko uutisia?

Voimmeko muuttua?

Ehkä kaikkea voi kehittää. Ehkä kaiken voi korjata. Ehkä jokaisen pienenkin tavan todella voi muuttaa.

Vaikka olenkin vahva mahdottomaan uskoja, huomaan nyt kuinka minulla on ollut rajoittavia uskomuksia siitä, että tietyt asiat minussa olisi sisäänrakennettuina. Että minä vain olen herkkä ja paljon tunteva ihminen. Ja vaikka se onkin hieno asia, tuottaa se myös itselleni välillä päänvaivaa.

Kenties on vain liian helppoa antaa itsemme uskoa, että on tiettyjä asioita elämässämme ja meissä itsessämme, jotka eivät yksinkertaisesti ole meidän hallinnassamme.

Mutta entä jos se ei olekaan niin?

Mitä jos voimmekin muuttaa kaiken?

Mitä jos kaikki mitä teemme, sanomme, tunnemme ja ajattelemme olisikin meidän kontrollissamme?

Mitä jos pienimmätkin tapamme olisivat muutettavissa?

Mitä muuttaisit?

Millainen haluaisit olla?

Mitä haluaisit tuntea?

Näitä kysymyksiä meidän tulee kysyä itseltämme. Ja ennen kaikkea, näihin kysymyksiin meidän tulee vastata.

Koska voimme voimme löytää tien määränpäähämme vasta sitten, kun tiedämme mikä määränpäämme ylipäänsä on.

—

Tämä blogiposti syntyi suurimmaksi osaksi HSL:n bussissa istuessa. Lähdin pohtimaan mennyttä viikkoa ja kuinka mielettömässä lennossa omat tunnetilani olivat olleet koko viikon. Minulla oli ollut päivittäin syviä, upeita keskusteluja ihmisten kanssa. Olin jatkuvassa kiitollisuuden ja hämmästyksen tilassa – kuinka upea maailma meillä on ja kuinka upeita ihmisiä täällä onkaan!

Itse koen, että tärkeimmät ja merkityksellisimmät omaan onnellisuuteni vaikuttavat tekijät ovat todelliset yhteydet muihin ihmisiin.

Joten istuessani bussissa ajattelin kuinka nämä yhteyden hetket olivat nostaneet mielialaani. Kuinka siunattu olo minulla oli. Se ei todellakaan ole tunne, jota tunnen jatkuvasti. Ja se johti minut pohtimaan muita päiviä elämässäni, jolloin en ole niin lennossa, jolloin oma tunnetilani saattaakin olla alhaisempi.

Tästä syntyi kysymys – kuinka pystyn luomaan näitä tunteita, kun olen yksin ja allapäin? Kun kenties tapani ruokkivat sen hetkistä masennustani, kun valintani tuovat vain hetkellistä tyydytystä.

Meidän tapamme nousevat merkittävään asemaan eritoten niinä päivinä, kun olomme on kaikkea muuta kuin positiivinen. Yksi aivojemme tehtävistä on säästää energiaa, joten mielialamme ollessa alhainen, aivot palaavat nopeasti vanhoihin, jo kauan sitten opittuihin tapoihin, jotta jo alhainen energiamme ei pääse yhtään enempää laskemaan.

Jotta voisimme tuntea olomme paremmaksi päivittäin, tulisi meidän muodostaa itsellemme hyödyllisiä, terveellisiä ja positiivisia tapoja, jotka tukevat meitä niinäkin päivinä kun tunnetila hetkellisesti vetää meitä alaspäin.

Minkä yhden pienen muutoksen tapoihisi sinä haluat tehdä?

Tämä yksinkertainen, mutta kaunis oivallus tuli minulle kaupunkibussissa! Näin se välillä menee :)

Rakkaudella, kunnioituksella ja lämpimin voimahalein,
Erika

P.S. Jos sinua kiinnostaa lukea lisää tavoista ja niiden muodostumisesta, suosittelen lämpimästi Charles Duhiggin The power of habit-kirjaa (löytyy Adlibriksestä myös suomennettuna tästä)! Taidanpa itsekin lukea sen uudelleen :D

Mitä tapahtui vuonna 2017?

31/12/2017

The year of tumult / Studio Metsä Photography

Vuosi 2017 on ollut yksi myrskyisimmistä vuosista aikuiselämässäni.

Muutoksen vuosi.

Joten otetaanpa katse taaksepäin.

Tämä vuosi oli Studio Metsän ensimmäinen kokonainen vuosi keskittyen kuvaamaan naisia, jotka eivät usko olevansa kuvauksellisia.

Se toi mukanaan uskomattoman upeita ihmisiä, jotka tänäkin päivänä inspiroi ja haastaa minua (parhaalla mahdollisella tavalla). Asiakkaita, joista tuli ystäviä. Asiakkaita, jotka ovat koskettaneet sydäntäni heidän kokemuksillaan, viisaudellaan ja tavalla nähdä maailmaa.

On siis helppoa sanoa, että Studio Metsän asiakkaat ovat parhaat, avoimimmat, optimistisimmat ja sydämellisimmät ikinä!

He ovat

ihmisiä, jotka ovat valmiita hyppäämään suoraan syvään päähän ja avaamaan sydämensä.
ihmisiä, jotka luottavat ja ottavat maailman ihmisineen vastaan avosylin.
ihmisiä, jotka ottavat vastuuta itsestään, tunteistaan, hyvinvoinnistaan ja kasvustaan.
ihmisiä, jotka haluavat tehdä töitä tullakseen siksi ihmiseksi, joka haluavat olla.

Olen niin kiitollinen siitä, että saan olla tekemisissä tällaisten ihmisten kanssa.

Parhaimmillaan vuosi 2017 on ollut todellisen yhteyden vuosi – sydämestä toiseen kulkevan yhteyden. Sellaisen yhteyden, joka riisuu sinut alasti eikä päästä minkään taakse piiloon. Yhteyden, joka tuo meidät inhimillisyyden ja haavoittuvaisuuden äärelle.

Tällainen yhteys on harvinaista, mutta siitä on todelliset ja aidot ihmissuhteet tehty.

Mutta voidaksemme löytää syvän yhteyden toisiin, tulee meidän ensin löytää yhteys itseemme. Sen kääntöpuolena tulee mahdollisuus menetykselle. Sillä kun me löydämme sen yhteyden itseemme, löydämme myös todelliset tarpeemme ja halumme, ja toisinaan ne eivät vastaakaan sitä mitä meillä jo on.

Me tarvitsemme kuitenkin sitä yhteyttä kasvaaksemme. Tarvitsemme niitä oivalluksia ja siitä syntyvää kipua.

Nämä menetykset opettavat meille irtipäästämistä. Olen kuitenkin ymmärtänyt tänä vuonna sen, etten osaa päästää irti.

Yksi tämän vuoden suurimmista menetyksistä oli melkein 15-vuotiaan kissani poismeno. Pelkkä kuvien katselu tätä blogipostia varten sai minut surun valtaan. Kuolemaa on vaikea ymmärtää ja hyväksyä.

Joskus asiat eivät ole tarkoitettuja eikä sillä ole merkitystä mitä teen tai kuka olen, joskus asiat eivät vain mene kuten haluaisin niiden menevän. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että minun tulee ottaa askel taaksepäin ja päästää irti.

Se on minulle haaste, sillä en pidä periksiantamisesta ja koen irtipäästämisen olevan juurikin sitä. Olen ongelmien ratkaisija ja minun on vaikea hyväksyä ongelmia, joita en voi ratkaista.

Joten. Vuonna 2018, haluan opetella päästämään irti. Miten? Ei mitään käsitystä.

Mutta hiljattain törmäsin tekstiin, jonka koin jollain tavalla kiteyttävän tämän ajatuksen:

“En enää pakota.
Mikä tulee, tulee.
Mikä hajoaa, hajoaa.
Minulla on vain tilaa ja energiaa asioille, jotka ovat tarkoitettuja minulle.“

Mutta nyt, tässä Studio Metsän vuosi 2017:

Vuoden parhaat

YLE PERJANTAI – Haastattelu

ME NAISET-lehti ja Studio Metsä yhteistyö
Klikkaa alla artikkeliin

KD Magazine-haastattelu
Klikkaa alla artikkeliin

Aloitin LCF Life Coach-opiskelut (valmistun huhtikuussa 2018)
Ymmärsin, että miehet kärsii samoista epävarmuuksista kuin naisetkin, joten olen alkanut laajentaa palvelujani myös miehille
Ja kuvasinkin jo miestä!
Pidin ja tein workshopin yhdessä tanskalaisen seksologin ja rakkausvalmentajan, Line Bramin, kanssa Kööpenhaminassa, Tanskassa
Matkustin Brysseliin upealle kuvauskeikalle
Pidin ensimmäisen Insta Liven
Aloitin videosarjan epävarmuuksista, joiden julkaisu alkaa tammikuussa 2018
Laajensin uutiskirjeen lähetyksen kahteen kertaan kuukaudessa
Olin Aino-Kuutamo Uusitorpan haastateltavana hänen kirjaansa Valtavan ihana varten
Tein ilmaisia taustakuvia puhelimeesi (“I am enough”, “I am beautiful”, “I am inspiring”)
Kuvasin pelkästään Suomessa vuoden 2018 seinäkalenteriin
Hyppäsin täysillä videon maailmaan
Päästin sisäistä räppäriäni esille
Pidin ensimmäisen Instagram kilpailun!
Ja varmasti paljon muuta mitä en nyt tähän hätään keksi

Joten, KIITOS sinulle, joka olet ollut osa Studio Metsän tämän vuoden matkaa.

Kiitän sinua sydämeni pohjasta.

Sinä olet oleellinen osa Studio Metsän kasvua ja kehitystä.

Toivon sinulle vuoteen 2018 kokemuksia, seikkailuja ja ihmisiä, jotka haastaa sinun rajojasi, työntää sinua vähän pidemmälle kuin olisit valmis menemään, näyttää sinulle juuri miten upea olet, ja kuinka ihmeellistä elämä on.

Toivon sinulle rakkauden täyteistä vuotta.

Sen todellisen ja aidon rakkauden.

Rakkaudellisin halein,
Erika

Älä unelmoi elämääsi, elä unelmasi

08/06/2017

Mulla on sulle kysymys: Miltä sun elämä näyttäisi, jos et tuntisi pelkoa?

Joku kysyi multa tämän kysymyksen aikoinaan enkä ole voinut unohtaa sitä. Se on niin voimakas.

Siksi kannustankin sua pohtimaan tätä kysymystä hetken.

Oikeasti: Miltä sun elämä näyttäisi, jos et tuntisi pelkoa?

Mitä tekisit?
Minkälainen ihminen olisit?
Missä asuisit?
Mitä tekisit työksesi?
Minkälaisen ihmisen kanssa olisit parisuhteessa/naimisissa?
Vai olisitko suhteessa ylipäänsä?
Minkälaista elämää eläisit?
Minkälaisia vaatteita käyttäisit?

Ota kynä ja paperi käteen ja kirjoita ylös vastaukset.

Anna itsesi unelmoida. Anna mielesi juosta vapaana. Unohda kaikki “realistisuus” (muista: asenteemme muokkaa todellisuuttamme) ja kirjoita ylös villeimmätkin unelmasi.

Tee se nyt.

Anna mennä…

(Odotan täällä. Ei mitään kiirettä.)

…

Miltä se tuntui? Mitä kirjoitit? Miltä se elämä näyttää? Minkälainen sinä olet?

Me emme ole koskaan liian vanhoja unelmoimaan. Emmekä ole myöskään koskaan liian aikuisia uskoaksemme unelmiimme.

Oletko koskaan katsonut ketään ja ajatellut, että haluaisit hänen elämänsä? Että toivoisit olevasi kuin hän? Mikä seuraa sitä ajatusta? Mikä estää sua uskomasta, että se on myös sulle mahdollista?

Me emme synny sellaisina kuin olemme tänään. Suurin osa meistä ja elämistämme on opittua. Me opimme käyttäytymään tietyllä tavalla, ajattelemaan tietyllä tavalla ja jopa uskomaan tietyllä tavalla. Mutta meillä kaikilla on voima (ja vapaus!) muuttaa niitä.

Jos todella haluat jotain elämääsi, voit sen myös saada. Sinun tulee vain miettiä, mikä sinua estää.

Vastaa tähän sähköpostiin ja pohdiskele sitä sähköpostissa mulle!

Ihanaa unelmointia ja muista… “Älä unelmoi elämääsi; ELÄ UNELMASI!”

Lämpimin halein,
Erika

Äidin rakkaudesta

14/05/2017

Kaikkia tuntemiani, ja valokuvaamiani, äitejä yhdistää yksi asia: huoli.

Huoli siitä, että

he eivät ole riittäviä
he eivät ole täydellisiä
he eivät kykene antamaan lapselleen tarvitsemaansa
heidän pitäisi jatkuvasti olla parempia ja enemmän.

Se on äidin rakkautta. Tämä huoli tulee syvästä äidin rakkaudesta.

Minulla itselläni ei ole lapsia, mutta kaikki äidit, omani mukaanlukien, kertovat minulle kuinka se äidin rakkaus on jotain, mitä he eivät ole koskaan ennen kokeneet. Se on jotain selittämätöntä ja sanoinkuvaamatonta.

Kun tunnet niin suurta ja vahvaa rakkautta, kun tiedät, että tekisit mitä vain lapsesi vuoksi, kun lapsesi on sinun maailmasi…kuinka mitään suurempaa tai tärkeämpää voisi ollakaan? Mikä voisi mitenkään olla parempaa tai täydellisempää?

Äitiys – maailman tärkein työ

Äidit: olen ylpeä teistä. Äitinä olo ei ole helppoa, mutta silti te teette sen ja saatte sen vielä näyttämään helpolta. Te teette maailman tärkeintä työtä: kasvatatte seuraavaa sukupolvea. Olkaa siis ylpeitä siitä. Olkaa iloisia. Tukekaa ja rohkaiskaa itseänne (ja toisia äitejä).

Antakaa itsellenne aikaa kasvaa ja kehittyä, rentoutua ja uusiutua. Ansaitsette sen.

Ja vaikka äitinä oleminen on maailman tärkein työ, on myös tärkeää muistaa, että kaiken sen alla on edelleen sinä.

On täysin okei käyttää aikaasi itseesi. Saat hemmotella itseäsi, saat välillä keskittyä itseesi. Sillä kun lataat akkujasi, sinulla on paljon enemmän annettavana lapsillesi ja muille läheisillesi. Itsestäsi huolehtiminen on sen vuoksi lahja myös muille.

Joten älä ujostele. Älä ole liian vaatimaton.

Sinä ansaitset hemmottelua.

Ansaitset rentoutumista.

Ansaitset omaa aikaa.

Ota sitä. Ja nauti siitä.

Hyvää äitienpäivää!

Teet tästä maailmasta paremman. Kiitos siitä.

Kunnioituksella ja rakkaudella,
Erika

Seitsemän elämänviisautta torstaille

04/05/2017

Toukokuun neljännen kunniaksi päätin inspiroida teitä Yodan viisauksilla.

Mikäli et ole nähnyt yhtäkään Tähtien Sota-elokuvaa, suosittelisin katsomaan edes ensimmäisen trilogian jo pelkästään niissä olevien elämänviisauksien vuoksi.

Olin itse pitkään todella skeptinen niiden suhteen, kunnes muutama vuosi sitten minut suorastaan pakotettiin ne katsomaan.

Ensimmäisen elokuvan jälkeen olin myyty.

Ehkä Yoda saa sinut itse puhuttua ympäri elämänviisauksillaan:

Pelko johtaa pimeyteen. Pimeys johtaa vihastumiseen. Vihastuminen johtaa vihaan. Viha johtaa kärsimykseen.

Luke: En voi uskoa sitä.
Yoda: Sen vuoksi epäonnistut.

Sinun on unohdettava oppimasi.

Monet totuuksistamme riippuvat näkökulmastamme.

Tee tai älä tee, yrittämistä ei ole.

Löydät vain sen, minkä itse tuot.

Nimetä täytyy sinun pelkosi ennen kuin karkottaa sen voit.

Oletko jo vakuuttunut siitä, että on aika katsoa ne?!

Jos ei niin toivon, että Yodan neuvot ovat edes jollain tasolla puhutelleet ja/tai inspiroineet sinua.

“May the 4th (Force) be with you!” (Tämänkin hiffaat paremmin elokuvat nähtyäsi ;))

Seuraavaan kertaan ihanainen,
Halein,
Erika

Lisää suoraa puhetta ja kyseenalaistamista

27/04/2017

HUOM! Tämä blogiposti on seurausta ajatuksista ja kysymyksistä, jotka nousivat nähtyäni elämää muuttavan haastattelun. (Olen linkannut sen tämän postauksen loppuun.)

—

Tuntuuko susta koskaan siltä, että elämä ei vaan luonnistu?

Tiedät, ettei ruoka, jota syöt ole sulle hyväksi, mutta syöt sitä silti, koska se on vain liian houkuttelevaa?

Tiedät, että tuntikausia tietokoneen tai television ääressä istuminen on huonoksi sulle, mutta teet sitä silti, koska mitä muutakaan tekisit?

Tiedät tarvitsevasi enemmän unta ja vielä “oikeina” kellonaikoina, mutta silti uni on ensimmäinen josta luovut tarpeen vaatiessa?

Mietitkö koskaan miten päädyit tähän tilanteeseen?

Unelmoitko kaikista niistä asioista, joita haluat, muttet nosta sormeakaan saavuttaaksesi niitä?

Kuljetko kodissasi tietämättä mihin suuntaan pitäisi mennä, mitä tehdä, vain palataksesi takaisin sohvan, sängyn tai jonkun muun pehmustetun kalusteen luokse?

Miten meistä tuli tällaisia?

Näen kuinka elämäni vilahtaa silmieni edessä enkä ole vielä edes kuolemaa tekemässä.

Mitä olen tehnyt? Mitä olen saavuttanut? Mihin olen menossa? Olenko menossa mihinkään?

Miksi käyn näitä samoja asioita läpi, kun tiedän varsin hyvin kuinka ne voisin korjata?

Miksi olemme oppineet käyttäytymään passiivisesti, aalloilla kelluen, taistelematta?

Vaikka olemmekin jatkuvassa flight-or-fight tilassa, emme kuitenkaan tee kumpaakaan, elämme vain sen tuomassa stressitilassa. Miksi?

Miten kulttuurilliset ja yhteiskunnalliset odotukset elämästä ovat muuttuneet niin passiivisiksi ja tyydyttämättömiksi, suorastaan tappaviksi?

Mutta tärkein kysymys on edelleen tämä: kuinka voimme sen pysäyttää?

Miten voimme muuttaa elämämme suuntaa ja tajuta, että meillä on kontrollia, me voimme muuttua, ja että me voimme, me todella voimme, muuttaa elämäämme?

Totuus on se, ettei mikään muutu kunnes me nousemme ylös, otamme vastuun, lopetamme itsesäälin ja alamme TEHDÄ asioita.

—

Tämä koko blogiposti on seurausta tästä haastattelusta, joka todella sai minut ajattelemaan. Haastateltava on holistinen psykiatri Kelly Brogan.

Lisään haastattelun tähän, jotta sullakin on mahdollisuus haastaa itseäsi.

Se alkaa nyt.

Oletko valmis?

Seuraavaan kertaan ihanainen. Uskotaanhan itseemme, luotetaan, rakastetaan ja välitetään itsestämme. Kyllä me syvällä sisimmässä tiedämme mikä meille on parasta.

Halein,
Erika

P.S. Mikäli tämä herätti sinussa ajatuksia, laitathan mulle viestiä täältä tai kommentoit alla! Haluaisin mielelläni jatkaa tätä keskustelua.

Kauneusihanteet ja niiden tuomat paineet

13/04/2017

Tänään halusin kirjoittaa kauneusihanteista. Mikäli olette lukeneet aiempia blogipostejani, muistatte kenties mainintoja ihoni kunnosta ja yleisestä itseinhosta (jos olet onnistunut missaamaan ne, älä huoli, pääset tästä suoraan ytimeen).

Kun olin 14-vuotias, olin ollut toistamiseen antibioottikuurilla ihoni puhdistamiseksi, ja jokainen päivä ilman antibioottia oli hyvin räjähdysherkkä, aina pelolla odottaen milloin finnit palaisivat pilaamaan elämäni.

Oli kesä ja vietin tuolloin aikaa erään toisella paikkakunnalla asuvan ystäväni kanssa.

Yksi hänen ystävistään oli todella kaunis ja koin itseni hänen rinnalla aina poikkeuksetta huonommaksi. Hän oli kaunis tavalla, jonka kaikki tunnistivat. Toisin sanoen hän oli kauneusihanteen ytimessä.

Hän oli usein poikien ja tyttöjen piirittämänä, kun me tyydyimme ystäväni kanssa jäämään kauemmas häntä ihailemaan. Muistan tarkkaan erään päivän, kun katsoimme häntä iloisesti muiden jutuille nauramassa ja mietimme miltä mahtaisi tuntua olla kaunis.

Pohdimme tätä ääneen.

Me nimittäin “tiedostimme” oman “roolimme”: emme olleet kauniita.

Kuten kuvaamani Päivi, me olimme myös uskoneet ettei meille oltu suotu kauneutta.

Meille ei oltu jaettu sellaisia kortteja. Niin se vain oli.

Aina ei voi voittaa.

Photo courtesy of http://impossiblebeautystandards.weebly.com/

Kauneusihanteiden absurdius

Mietitäänpä hetken tätä asiaa.

Mikä tämän kaltaisessa ajattelussa on pielessä?

KAIKKI.

Miksi?

Koska

ihmisarvomme ei ole kiinni ulkonäössä
kauneutta ei ole vain yhdenlaista
jos me kaikki emme ole kauniita, mitä me sitten olemme?
todellinen kauneus kumpuaa sisältä
ulkoiset tekijät eivät vaikuta onnellisuuteemme.

On olemassa yleinen väärinkäsitys siitä, että kauneus (ja muistakaamme myös, että kauneus on katsojan silmissä) takaa hyvän elämän ja tuo mukanaan kaiken tarvittavan: itsevarmuuden, hyvän työn, terveyden, rakkauden ja onnen.

Eräs miespuolinen ystäväni Kanadasta sanoi kerran, että upea ihminen on yksinkertaisesti voittanut geneettisen loton, mikä ei itsessään kerro ihmisestä yhtään mitään. Miksi siis annamme ihmiselle lisäarvoa (tai vastakkaisessa tilanteessa arvottomuutta) asiasta, jota hän ei ole ansainnut tai jolle hän ei voi mitään?

Pääkopan hommia

Kaikki alkaa sisältä.

Ja näitä asioita emme voi ulkoistaa. Mikäli yritämme löytää itsevarmuuden, rakkauden tai onnen ulkoisilta tekijöiltä, tulemme aina koputtamaan oveen, joka ei aukea. Tai jos se aukeaa, se myös väistämättä sulkeutuu. Ja tämä taas johtaa lähtöpisteeseen.

Miksi?

Koska kukaan muu ei voi antaa meille hyväksyntää, itsevarmuutta, rakkautta, onnea tai kunnioitusta. Se on meidän tehtävämme. Me emme voi kontrolloida muiden sanomisia tai tekemisiä, mutta me voimme kontrolloida omaamme.

Ulkopuolinen hyväksyntä ei voi eikä tule kestämään. Mikäli aina janoamme sitä läheisiltämme, tulee se lopulta tukahduttamaan kaikki ihmissuhteemme. Kukaan ei voi toimia toisen itsetunnon kasvattajana. Me olemme jokainen siitä itse vastuussa.

Kun me otamme vastuun itsestämme ja omasta onnestamme, meillä on mahdollisuus rakentaa onnellinen ja terve elämä itsellemme.

Onnea on, kun ajatuksesi, sanomisesi ja tekemisesi ovat harmoniassa.
-Gandhi

Rakkaus itseen, ei itserakkaus

Ole armollinen itseäsi kohtaan. Opettele, ihan oikeasti opettele äläkä vain sano haluavasi tietäen hyvin ettet asialle kuitenkaan tee yhtään mitään. Ala tehdä muutoksia, ala rakastaa itseäsi, ala katsoa itseäsi rakastavasti. Ole myötätuntoinen ja hellä. Kohtele itseäsi kuin kohtelisit parasta ystävääsi. Miksi haluaisit olla itsesi pahin vihollinen?

Me voimme jo tehdä suuria muutoksia tässä maailmassa vain itseämme muuttaen. Jos olet miettinyt, miten voisit osaltasi muuttaa maailmaa paremmaksi, tässä sinulle vastaus: työstä itseäsi! Se on suurin lahja, jonka voit antaa kaikille ympärilläsi. Ja ennen kaikkea itsellesi.

Seuraavaan kertaan ihanainen! Muista, että olet tärkeä ja pystyt mihin vaan.

Halein,
Erika

Tällä nauhalla piti olla kasaripoppia, muttei sieltä kuulu kuin aggressiivista punkia

06/04/2017

Muutama viikko sitten juttelin YLE Perjantaille mun yrityksestä, sen konseptista ja haasteista, joita monet naiset kokee. Yksi niistä oli sisäinen ääni, se nauha, mikä meillä kaikilla tavalla tai toisella soi. Tiedät varmasti sen nauhan, joka sanoo sulle eri tilanteissa eri asioita, yleensä negatiivisia sellaisia, ja värittää sun jokapäiväistä elämää omilla mukamas-huvittavilla, vaikkakin alentavilla, kommenteilla.

Mulla soi aikanaan todella paha sellainen nauha. Se oli raskasta kuunneltavaa eikä mieli todellakaan keventynyt siitä.

Teini-ikäisenä mulla oli tapana seistä peilin edessä ja osoittaa kaikki ne asiat päästä varpaisiin, mitkä mussa oli vialla. Siinä oli sitä finninaamaa, pieniä rintoja, kasvuarpia, länkisääriä, rumia varpaita jne.

Se oli itsesääliä parhaimmillaan – oikeaa aggressiivista hevipunkia.

Niiden ajatusten tuottamien tunteiden lisäksi asian teki todella ongelmaiseksi sen, että suurin osa yllämainituista asioista oli sellaisia, joille en voi yhtään mitään. Tai jos voisin (lue: plastiikkakirurgia), niin en sitä haluaisi. Haukuin siis itseäni kohdistaen inhon asioihin, joille en voi yhtään mitään.

Mulla jatkui tämä nauha vielä pitkään, eri aikakausina eri volyymein. Se nauha alkoi soida myös tilanteissa, joissa mokailin, tosin nyt ulkoisten ominaisuuksien sijaan löysin sisäisistä ominaisuuksista yhtä paljon vikaa: “voi että mä oon tyhmä, en mäkään kans mitään osaa”.

Nauha pois päältä & eteenpäin

Vasta kesällä 2009 Kanadassa asuessa aloin päästä siitä ihan lopullisesti eroon.

Tietenkään en ole edellenkään itsevarmuuden kuningatar enkä usko, että on moniakaan ihmisiä tässä maailmassa, jotka eivät epävarmuuksien kanssa tavalla tai toisella kamppailisi. Ero aiempaan on se, etten enää ruoki niitä enkä vello itsesäälissä. Jos mokaan, mua harmittaa se, mutta sen sijaan, että haukkuisin itseäni tyhmäksi, mietin mitä voisin jatkossa tehdä eri tavalla.

Mulla on myös edelleen länkisääret, pienet rinnat enkä vieläkään ole täysin hullaantunut varpaisiini ja ihoni kukkii edelleen silloin tällöin. Mutta enää en hauku itseäni. Ainut tapa, jolla voisin nuo kaikki asiat korjata on sillä plastiikkakirurgialla tai Photoshopilla.

Kumpikaan ei ole houkuttava vaihtoehto.

Mä en voi kuitenkaan jatkaa lopunelämääni taistellen sitä vastaan, kuka ja mitä mä olen. Jos olen aina tyytymätön itseeni ja elämääni, missaan kaikki ne asiat, jotka tuovat iloa enkä kykene kultivoimaan niitä lisää.

Mahdoton täydellisyyden tavoittelu vie voimia, iloa ja kokemuksia elämästä

Terve itsestä huolehtiminen taas tuo meille onnellisuutta ja rauhaa. Tiedämme kaikki perusasiat: syömisen, nukkumisen, liikunnan ja riittävän veden juonnin. Niistä puhutaan paljon, me kaikki tiedämme ne, mutta silti niiden merkitys on aivan liian helppo unohtaa. On helpompi etsiä niitä uusia, jännittävämpiä (ja ehkä passiivisempia) tapoja luoda onnellisuutta. Mutta mitä sitten haluammekaan, ei se eteemme ilmaannu ilman työtä.

Loppujen lopuksi elämässä on monia asioita, joita voimme muuttaa, mutta myös niitä, joille emme voi yhtään mitään. Tähän loppuun halusin lisätä kauniin rukouksen, jota me voimme kaikki tahoillamme, ja tavallamme, muistaa, kun mieli ottaa meistä vallan:

Jumala anna minulle tyyneyttä
hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa;
rohkeutta muuttaa ne, jotka voin;
ja viisautta nähdä niiden ero.

Jos otat mitään tästä blogipostista mukaasi, niin ota se, että sä kykenet, sä pystyt, sä olet osaava, sulla on valintoja ja sä olet päätäntävallassa. Kyse ei ole siitä kaadutko vaan siitä nousetko. Ei lapsikaan ensimmäisiä askeleita ottaessaan jatka kävelyä muina miehinä eteenpäin. Mutta voit olla varma ettei lapsi anna periksi ennen kuin hän kävelee. Eikö? Olemmehan me kaikki eläviä todisteita siitä.

Isoin halein tsempit loppuviikkoon,
Erika

Nyt asiaa luottamuksen ja avoimuuden rakentamisesta

22/03/2017

Rehellinen ja avoin kommunikointi on edellytys yrityksen toiminnalle. Luottamus täytyy muodostua asiakkaan kanssa tai muussa tapauksessa en voi auttaa häntä.

Alkukeskustelussa kysyn syviä ja henkilökohtaisia kysymyksiä, jotta voimme yhdessä luoda alustan keskustelulle peloista ja epävarmuuksista. Tämä keskustelu luo välillemme siteen ja juuri siksi on ensiarvoisen tärkeää kyetä luomaan luottamuksen ilmapiiri.

Miten se sitten luodaan?

Luottamus kehittyy, kun me tiedämme toisesta jotain, kun me avaamme oven sielun maisemaamme ja jaamme syvimpiä ajatuksiamme ja tunteitamme. Eikö niin?

Apua, en olekaan yhtä avoin kuin kuvittelin

Kun käyn kahdenkeskistä keskustelua ihmisen kanssa, avaudun ja ihmiset tietävät voivansa luottaa minuun.

Mutta miten luon sen luottamuksen ennen kuin olen tavannut sinua? Miten annan sinulle sellaisen tunteen, että voit luottaa minuun?

Tätä pohdin, ja haluan työstää, jonka vuoksi olen aloittanut kirjoittaa tästä aiheesta. Haluan haastaa itseäni avaamaan niitä raa’an haavoittuvaisia puolia itsestäni osoittaakseni sinulle, että jep, minullakin on epävarmuuksia ja pelkoja.

Tänään aloitan analysoimalla minkä vuoksi en ole aiemmin uskaltanut olla yhtä avoin.

Miksi??

Ensimmäinen mahdollinen syy, mikä tulee mieleen on torjunnan ja haukkumisen pelko.

“Mitä muut ajattelee musta?”
“Mitä jos kuulostan ihan dorkalta?”
“Miksi ketään kiinnostaisi mitä sanottavaa mulla on?”
“Mitä jos vaikutan itsekeskeiseltä?”

Ihmekysymyksiä. Ja mitä kaiken tämän alla on? Epävarmuus.

Epävarmuus siitä, etten ole tarpeeksi hyvä, tarpeeksi fiksu, tarpeeksi hauska jne. En vain ole tarpeeksi. Ja tiedän tasan tarkkaan mistä se tulee: ala-asteella tapahtuneen koulukiusaamisen myötä (kiusaaja oli parhaina päivinä “paras ystäväni” ja huonoina päivinä pahin viholliseni). Hän sanoi minulle usein “mutta miksi ne haluaisi sut, kun ne voi saada mut?”.

Vaikka olen käyttänyt paljon aikaa itsetunnon rakentamiseen, niiden sanojen ja tunteiden rippeitä on edelleen jäljellä. Ja uskon, että ne tulee aina olemaan siellä tavalla tai toisella, sillä ihmisinä me tulemme aina kokemaan pelkoa ja epävarmuutta, siitä huolimatta kuinka varmoja itsestämme useimpina päivinä olisimme. Tärkeintä onkin se, mitä me niillä peloilla ja epävarmuuksilla teemme, ei se, että me niitä koemme.

Ja siksi haluankin sanoa lämpimän ‘tervetuloa’ tälle rehelliselle ja avoimelle blogisarjalle ja sanoa hyvästit pelon voimalle. Koska mitä tahansa tapahtuu, mä handlaan sen! (Kuten sanoi mahtava pelko-asiantuntija Susan Jeffers)

Jos löydät yhtymäkohtia omiin kokemuksiisi tästä kirjoituksesta, haluaisin haastaa sua: ala avautua, näytä herkempiä puoliasi ja tee se rohkeasti. Minkä asian kanssa taistelet? Mitä pelkäät näyttää muille? Kommentoi alla! Tai, kirjoita asiasta blogiposti ja linkkaa se kommentteihin!

Odotan mielenkiinnolla tarinaasi ja suorastaan pelolla omia tulevia arkoja blogipostejani ;)

Seuraavaan kertaan ihanaiset,
Halein,
Erika

*kuvat vaihto-oppilasajoiltani Hollannista 2011