Iltasadun aika!

Olipa kerran tyttö, joka kerta toisensa jälkeen pettyi peiliin katsoessaan – hänen toiveisiinsa ei oltu vieläkään vastattu, hän näytti edelleen samalta. Jalat eivät olleet vieläkään samanlaiset kuin sillä mallilla, kasvoissakin vielä samat virheet eivätkä nuo hiuksetkaan olleet miksikään muuttuneet. ”Milloin on minun vuoroni olla kaunis?”, tyttö ajatteli tuskissaan.

Päivät kuluivat ja muuttuivat viikoiksi, kuukausiksi, vuosiksi – ja ennen kuin hän huomasikaan, tytöstä oli tullut nainen ja pettymyksestä hirviö.

Joka päivä tuo sama hirviö ilmestyi peilin eteen ja haukkui naista. Ainoana erona oli se, ettei kipu tuntunut yhtä vahvasti kuin ennen, sillä nyt haukkumisesta oli tullut tapa, jota ei enää edes huomannut. Hirviö oli muuttanut kaunottaren sisälle ja oli nyt osa häntä.

Hirviö oli saanut vakuutettua naisen siitä, että tämä on osa normaalia elämää eikä ilman sitä voi tai pidä elää. Pelatakseen vielä solidaarisuuskortin, se muistutti naista siitä, että kaikilla naisilla on oma hirviö (heillä on kuulema vuosittainen strategisen suunnittelun kokous, jossa päättävät millä tavoin sinä vuonna iskeä vyön alle) eikä nainen voi olla ainut jolla hirviötä ei ole.

Ja niin hän päättää jatkaa eikä noidan kehästä näy loppua.

Ken on maassa kaunehin – todellisuuden vääristymä

Tämä hirviö löytyy myös tältä naiselta – Loikselta. Et varmasti olisi kuvitellut, että hän taistelee juurikaan minkään kanssa, mutta varsinkaan sen kanssa miltä hän näyttää.

Tavattuani hänet, hän kertoi minulle kuinka epämukavaa hänestä on olla kameran edessä. Ja tähän kuuluu siis kaikki kamerat, kaikki linssit, joka kerta. Myös silloin kun hän on aviomiehensä tai läheisimpien ystäviensä kanssa. Eli jep, myös selfiet, hassuttelusellaiset, kuuluvat tähän kategoriaan.

Sen lisäksi nähdessään kuvan hän ajattelee tuoltako minä näytän, mitä ihmettä edes teen tuossa kuvassa.

Joten hän välttää kuvattavana olemista. Kaikin tavoin.

Tämä taas on suoraan verrannollinen siihen, mitä hän itsestään ajattelee.

Ja me kaikki tiedämme myös sen, että sillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Kun sisältä käsin kritisoimme itseämme, mikään ulkokuoressamme ei voi koskaan olla oikein tai riittävää. Koska kritiikki nousee kivusta, opituista tavoista, vääristyneestä minäkuvasta ja todellisuudesta. Ja kun päätämme katsoa maailmaa, ja itseämme, noiden linssien läpi, sen hirviön kautta, meidän käsityksemme todellisuudesta muokkautuu sen mukaiseksi.

Mutta niin sen ei tarvitse olla.

Lois ja hyppy tuntemattomaan

Niin päätti myös Lois.

Täytyy sanoa, että otti aikansa, kunnes saimme Loiksen kanssa lyötyä kuvausajankohdan lukkoon. Lois myönsi kuvausten jälkeen, että osa syy hänen vitkuttelulleen oli hermostuneisuus ja jännitys kuvauksista.

Kuvaukset sujuivat kuitenkin todella hyvin ja lyhyen alkujännityksen jälkeen Loiksesta kuoriutui kameran edessä sujuvasti esiintyvä nainen. Sitä oli ilo katsoa ja häntä oli suuri ilo kuvata.

Mutta tällaisen askeleen ottaminen, kuvattavaksi ryhtyminen, kun se on selkeästi epämukavuusalueella, osoittaa rohkeutta ja päättäväisyyttä. Lois päätti, että haluaa haastaa itseään ja haluaa muuttaa niitä pinttyneitä ajatusmalleja ja hän lähti tuon haasteen perään.

Loiksen kokemus, hänen omin sanoin

Lois muotoili kokemuksestaan todella kauniin kirjoituksen, jonka sain luvalla jakaa tänään teidän kanssanne. Kirjoitus on alunperin englannin kielellä ja sen voi lukea englannin kielisestä blogipoustauksesta täältä.

”Kun ensin katsoin kuvia, minulla oli kaksi ajatusta.

Ensimmäiseksi ajattelin ”kyllä, tämä olen minä”: tunnistin vartaloni, jonka olen tuntenut niin hyvin melkein 30 vuotta, kasvot, ilmeet, hiukseni, silmäni. Sekunti myöhemmin ajattelin ”Kunpa voisin katsoa itseäni tällä tavalla joka päivä”: minuuttiakaan ei ollut vielä mennyt ja olin jo kasvotusten sen todellisuuden kanssa, etten päivittäin onnistu katsoa itseäni reilusti.

Tapasin Erikan viime keväänä. Meillä oli suhteellisen pitkä keskustelun kera teen, yksi noista taianomaisista yhteyden hetkistä naisten kesken, jolloin voi avautua melkein samantien ja puhua kaikesta mitä mieleen tulee. Hän otti minuun yhteyttä myöhemmin kuvausten suhteen ja me vihdoin tapasimme taas muutama viikko sitten. Me olimme puistossa kaksi tuntia ja se oli fantastista. Poskeni olivat nauramisesta kipeät, puhetta riittä ja kesti vain viisi minuuttia ennen kuin olin täysin rentona. Eikä pelkästään se, mutta minulla oli myös tosi hauskaa, minulla oli rauha, oli helppo olla, kun joku kuvasi minua. Nautin siitä niin paljon.

Monille, monille meistä, itseään peilistä katsominen on väkivaltainen teko meidän vartalojamme ja kasvojamme kohtaan. Monille meistä peiliin katsominen tarkoittaa jokaisen ”virheen” loputtomiin arvioimista, vartalomme vertaamista naurettaviin standardeihin. Monet meistä peiliin katsoessaan ei katso mitä me olemme vaan mitä me emme ole, mitä meiltä puuttuu, mitä meidän tulee vielä saavuttaa ollaksemme jotain mitä emme ole koskaan alunperin olleetkaan. Monille meistä, se mitätön peiliin katsomisen teko ennen kodista poistumista aamulla on se, mikä luo päivällemme pohjan, se teko mikä pitää meidän päämme alhaalla, muistuttaen meitä niistä, joita väkisin kutsumme ”vioiksi”.

Näiden kuvien otattaminen oli uhmapäisyyttä; niiden katsominen myöhemmin oli hoitavaa; tämän tekeminen naisvalokuvaajan kanssa oli unohtumaton sisaruuden teko. Tunnen kroppani niin hyvin, tunnen kasvoni ja hymyni ja myös vakavat ilmeeni, tiedän miten hiukseni aaltoilevat holtittomasti tuulessa, tunnen jokaisen pienen pisteen ihollani. Minun piti taas löytää se ääni, joka rakastaa kaikkia noita kroppani yksityiskohtia. Minun ei tarvinnut luoda sitä ääntä, koska se on kyllä olemassa, minun piti vain antaa sille tilaa puhua lujempaa katsoessani itseäni peilistä. Tämän hoitavan äänen kuunteleminen on matka, joka sai alkunsa jo muutama vuosi sitten ja jolla on vielä muutama kilometri jäljellä. Sillä matkalla oli tämä ällistyttävä nainen, joka kuvaa toisia naisia, tällä vallankumouksellisella tavalla kohdata oma kauneutensa, se oli visuaalinen kohtaaminen oman itseni kanssa, josta tulen aina olemaan kiitollinen.

Kiitos Erika, ei pelkästään kuvista vaan koko kokemuksesta. Meidät on opetettu aina kritisoimaan omia vartalojamme ja meidät on opetettu olemaan siitä hiljaa. Kiitos Erika, että luot sisaruuden tilan, jossa voimme puhua näistä asioista ja heittää sen kritisoinnin roskakoriin, jonne se kuuluu. Kiitos, että autat meitä elämämme tärkeimmällä tiellä, itsensä rakastamisen tiellä.”

Hänen kirjoituksensa, sen avoimuus ja rehellisyys, vetää hiljaiseksi – eikö vedäkin?

Kiitos Loikselle itselleen tästä rohkeasta hypystä ja rohkeasta avoimuudesta. Nämä henkilökohtaiset tarinat, kokemukset ja tunteet ovat niitä, joita meidän pitää kertoa lisää, sillä ne avaavat rakkauden ovia ihmisten välille. Ne avaavat mahdollisuuden oven muillekin avautua omista haasteista ja elämän kommelluksista. Sillä kaikilla meistä niitä on.

Kiitos Lois, että olet esimerkillinen ihminen.

Ja kiitos, että sain kuvata sinua.

—

Tuntuuko susta koskaan tältä? Minkä asioiden kanssa taistelet ja miten haluaisit ne selvittää? Vastaa kommenteissa!

Seuraavaan kertaan ihanaiset,

halein,
Erika