Muutama viikko sitten juttelin YLE Perjantaille mun yrityksestä, sen konseptista ja haasteista, joita monet naiset kokee. Yksi niistä oli sisäinen ääni, se nauha, mikä meillä kaikilla tavalla tai toisella soi. Tiedät varmasti sen nauhan, joka sanoo sulle eri tilanteissa eri asioita, yleensä negatiivisia sellaisia, ja värittää sun jokapäiväistä elämää omilla mukamas-huvittavilla, vaikkakin alentavilla, kommenteilla.
Mulla soi aikanaan todella paha sellainen nauha. Se oli raskasta kuunneltavaa eikä mieli todellakaan keventynyt siitä.
Teini-ikäisenä mulla oli tapana seistä peilin edessä ja osoittaa kaikki ne asiat päästä varpaisiin, mitkä mussa oli vialla. Siinä oli sitä finninaamaa, pieniä rintoja, kasvuarpia, länkisääriä, rumia varpaita jne.
Se oli itsesääliä parhaimmillaan – oikeaa aggressiivista hevipunkia.
Niiden ajatusten tuottamien tunteiden lisäksi asian teki todella ongelmaiseksi sen, että suurin osa yllämainituista asioista oli sellaisia, joille en voi yhtään mitään. Tai jos voisin (lue: plastiikkakirurgia), niin en sitä haluaisi. Haukuin siis itseäni kohdistaen inhon asioihin, joille en voi yhtään mitään.
Mulla jatkui tämä nauha vielä pitkään, eri aikakausina eri volyymein. Se nauha alkoi soida myös tilanteissa, joissa mokailin, tosin nyt ulkoisten ominaisuuksien sijaan löysin sisäisistä ominaisuuksista yhtä paljon vikaa: “voi että mä oon tyhmä, en mäkään kans mitään osaa”.
Nauha pois päältä & eteenpäin
Vasta kesällä 2009 Kanadassa asuessa aloin päästä siitä ihan lopullisesti eroon.
Tietenkään en ole edellenkään itsevarmuuden kuningatar enkä usko, että on moniakaan ihmisiä tässä maailmassa, jotka eivät epävarmuuksien kanssa tavalla tai toisella kamppailisi. Ero aiempaan on se, etten enää ruoki niitä enkä vello itsesäälissä. Jos mokaan, mua harmittaa se, mutta sen sijaan, että haukkuisin itseäni tyhmäksi, mietin mitä voisin jatkossa tehdä eri tavalla.
Mulla on myös edelleen länkisääret, pienet rinnat enkä vieläkään ole täysin hullaantunut varpaisiini ja ihoni kukkii edelleen silloin tällöin. Mutta enää en hauku itseäni. Ainut tapa, jolla voisin nuo kaikki asiat korjata on sillä plastiikkakirurgialla tai Photoshopilla.
Kumpikaan ei ole houkuttava vaihtoehto.
Mä en voi kuitenkaan jatkaa lopunelämääni taistellen sitä vastaan, kuka ja mitä mä olen. Jos olen aina tyytymätön itseeni ja elämääni, missaan kaikki ne asiat, jotka tuovat iloa enkä kykene kultivoimaan niitä lisää.
Mahdoton täydellisyyden tavoittelu vie voimia, iloa ja kokemuksia elämästä
Terve itsestä huolehtiminen taas tuo meille onnellisuutta ja rauhaa. Tiedämme kaikki perusasiat: syömisen, nukkumisen, liikunnan ja riittävän veden juonnin. Niistä puhutaan paljon, me kaikki tiedämme ne, mutta silti niiden merkitys on aivan liian helppo unohtaa. On helpompi etsiä niitä uusia, jännittävämpiä (ja ehkä passiivisempia) tapoja luoda onnellisuutta. Mutta mitä sitten haluammekaan, ei se eteemme ilmaannu ilman työtä.
Loppujen lopuksi elämässä on monia asioita, joita voimme muuttaa, mutta myös niitä, joille emme voi yhtään mitään. Tähän loppuun halusin lisätä kauniin rukouksen, jota me voimme kaikki tahoillamme, ja tavallamme, muistaa, kun mieli ottaa meistä vallan:
Jumala anna minulle tyyneyttä
hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa;
rohkeutta muuttaa ne, jotka voin;
ja viisautta nähdä niiden ero.
Jos otat mitään tästä blogipostista mukaasi, niin ota se, että sä kykenet, sä pystyt, sä olet osaava, sulla on valintoja ja sä olet päätäntävallassa. Kyse ei ole siitä kaadutko vaan siitä nousetko. Ei lapsikaan ensimmäisiä askeleita ottaessaan jatka kävelyä muina miehinä eteenpäin. Mutta voit olla varma ettei lapsi anna periksi ennen kuin hän kävelee. Eikö? Olemmehan me kaikki eläviä todisteita siitä.
Isoin halein tsempit loppuviikkoon,
Erika